Viimeistä viedään

Syksy kolkuttelee jo ovella, vaikka sääennustukset lupaavat vielä sandaalikelejä ainakin tälle viikolle. Joka tapauksessa huominen paluu koulun penkille tarkoittaa samalla syksyn uusia tuulia ja kesäpummin lomablogin loppua. Takanani on rennon huoleton kolmen kuukauden kesäloma, joten kouluhommien mukana tulevat velvollisuudet ovat erittäin tervetulleita tämän lekottelujakson jälkeen. Toisaalta on kuitenkin hieman haikeaa jättää näin ihana kesä taakse, koska seuraavaa joutuu odottamaan taas pitkän tovin. Jottei odotus kävisi liian rankaksi, lähden onneksi joulukuussa pariksi kuukaudeksi Väli-Amerikan auringon alle seikkailemaan. Sen voimalla jaksan taas odottaa kärsivällisesti Suomen kesää, jota voittanutta ei ole olemassa. Jätän myös tämän blogin toistaiseksi verkkoon, niin että täällä voi helposti käydä syksyn pimeinä iltoina tunnelmoimassa kivoja kesämuistoja.

Värikästä syksyä kaikille!

Tässä vielä kuvavirta lomahetkistä, jotka tuovat hymyn huulille aina uudelleen ja uudelleen:

21,1 kilometriä pitkä loman lopetus

Kävin eilen ystävieni yllyttämänä jälki-ilmoittautumassa mukaan puolikkaalle Varala 100 -juhlamaratonille. Juoksuharjoitteluni on jäänyt tänä kesänä (niin kuin muinakin kesinä) muutamaan hassuun lenkkiin, koska polveni ovat kummasti kipeytyneet lyhyissäkin pyrähdyksissä. En ole sitten viitsinyt rasittaa niitä sen enempää juoksemalla, mutta muissa muodoissa olen kyllä liikkunut ahkerasti.

Ilmoittautumisen jälkeen googletin hädissäni valmistautumisohjeita puolimaratonille, toivoin löytäväni vippaskonsteja minunlaisilleni, juoksua harrastamattomille lyllertäjille. Luin, että ennen maratonia olisi hyvä pitää lepoviikko kaikesta raskaasta urheilusta ja että hiilihydraatti- sekä nestetankkaus tulisi aloittaa muutamaa päivää ennen koitosta. Havaitsin vatsassani perhosia, koska olin tehnyt kaiken juuri päinvastoin. Tämän viikon harjoitukseni ovat olleet suhteellisen raskaita, ja eilinen jäi ainoaksi lepopäiväksi. Lisäksi myöhästyin pahasti hiilaritankkauksesta, mutta tätä asiaa yritin korjata vielä eilen illalla popsimalla karkkipäivän kunniaksi pussillisen namuja.

Tänään se sitten tapahtui. Heräsin aamukahdeksalta yllättävän kepein mielin ja tulkitsin tämän olevan merkki siitä, että juoksujalat olivat valmiina tossuttelemaan reilut parikymmentä kilometriä.

Tavoitteenani oli ainoastaan päästä maaliin, ja koska en tiennyt, mikä olisi hyvä syke tai kilometrivauhti itselleni, päätin kuunnella kehoa ja rullailla kevyesti auringosta nauttien. Reitin varrelle oli tullut myös jonkin verran kannustajia, jotka tsemppasivat juoksuuni lisäpuhtia. Matka taittui yllättävän kevyesti aina sinne 18 kilometriin asti, jonka jälkeen oli edessä rankka loppunousu Pyynikille. Onneksi maali oli jo niin lähellä, että jaksoin puristaa vielä nousun jälkeen tiukan loppukirin. Maaliviivalla kello pysähtyi kohdallani aikaan 2h ja 10min. Olo tuntui huikealta!

Mitä maratonin järjestelyihin tulee, niin kaikki toimi kiitettävästi. Juoksureitillä oli komeat maisemat ja huolto toimi erittäin hyvin. Erityistä plussaa saa Varalan iso Rantasauna, joka oli kuumana heti juoksun jälkeen. Kunnon löylyt ja pulikointi Pyhäjärvessä rentouttivat oloa kokonaisvaltaisesti.

Mielestäni hauskinta puolimaratonissa oli urheilusta nauttiminen ja itsensä haastaminen. Oli erittäin kiva myös huomata, ettei matkasta suoriutumiseen vaadita puisevia ja yksitoikkoisia harjoituslenkkejä, vaan maratonkuntoa voi ylläpitää monella muullakin tavalla. Kaikki tyylillään!

Toivon pilkahduksia

Neljäs ja viimeinen kirja, jonka ehdin tämän lomani aikana lukea, oli Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Ystäväni suositteli minulle tätä hurjasti kehuttua romaania, ja lukukokemuksesta tulikin ainutkertainen. Suosittelen lämpimästi kaikille!

Tuhat loistavaa aurinkoa on koskettava kertomus Afganistanin julmuuksien keskellä elävien naisten, Mariamin ja Lailan, kohtalosta. Hosseini kuvaa heidän kasvuaan ja selviytymistaisteluaan uskomattoman todentuntuisesti uskonnon, politiikan, tasa-arvon ja ihmisyyden näkökulmista. Vaikka tarina ei yllätä draaman kaaren osalta, se avartaa käsitystä toisista kulttuureista, sodan runtelemasta maasta ja elämästä siellä. Arki Afganistanissa ei ole ainoastaan sellaista, miltä se uutisissa näyttää. Se on vielä paljon surullisempaa.

Ensikosketus kolopalloon

Ajauduin muutaman sattuman kautta seuraamaan pellon reunalle poikien lyöntiharjoituksia. Koska ystäväpiirissäni on myös muutamia naispuoleisia, jotka ovat yhtäkkiä alkaneet hehkuttaa golfia käsittämättömällä tavalla, tartuin itsekin mailaan ja annoin tälle lajille vihdoin mahdollisuuden osoittaa, ettei se olisi sitä, miltä se näyttää.

Golfiin jää kuulemma koukkuun heti ensikerrasta, mutta ei pelkoa, hihihi minä en syttynyt vieläkään tästä epäekologisesta lajista siitä huolimatta, että

- isomahaisten, turhantärkeiden setien ja ”hei mäkin golfaan, ku kaikki menestyvät ihmiset tekevät niin" -nuorison kohtaaminen viheriöllä on sangen huvittava näky

- pukukoodi on viileääkin viileämpi Lacoste

- meikit pysyvät nätisti naamassa, koska tässä tosi coolissa urheilulajissa ei tarvitse edes liiemmin hikoilla

- reikään tähtäämiseen ei varmasti kyllästy, kun bägistä kerran löytyy kymmeniä erilaisia mailoja heiluteltaviksi

- pelissä voi testata omia hermojaan (sekä toisten hermoja pätemällä kentällä ja kentän ulkopuolella)

Mutta rohkeasti vaan kentälle kokeilemaan, josko golf olisi sopiva laji juuri sinulle!

Jo riittää!

Toisinaan tuntuu siltä, että nykyaikana maapalloamme hellivistä fiksummista elämäntavoista puhutaan kovasti, mutta harva suostuu kuitenkaan tutuista rutiineistaan luopumaan. Toiset eivät usko, että yhden ihmisen tekemiset vaikuttavat mihinkään, toiset taas eivät edes ymmärrä, että esimerkiksi jatkuva materian palvominen johtaa mitä todennäköisimmin epäonniseen oloon. Tämä turhautunut ja tyhjä olo muuttuu kyllä hetkellisesti paremmaksi uuden turhakkeen ansioista, mutta tilanne on jälleen toivoton, kun seuraava, edellistä upeampi houkutus osuu silmään.

kuva

Kolmas lukemani kesäkirja, John Naishin Riittää jo, valottaa yksityiskohtaisemmin juuri edellä mainitsemani tyyppistä tunnetilaa ja käyttäytymistä. Ihmisten ylenpalttisesta materian, informaation, työn, ruuan, valinnanvaran, onnen ja kasvun tavoittelusta saarnataan nykyaikana jatkuvasti, mutta Naish kirjoittaa näistä aiheista humoristisella ja itseironisella otteella, tieteellisiä tutkimustuloksia unohtamatta. Kirjan mukaan hän pitää jo kivikaudella omaksumaamme eloonjäämistaistelua mahdollisena syynä älyttömään kulutusvimmaamme. Oli syy mikä tahansa, opus palauttaa lukijan tyytyväisyyden lähteille nyökyttelemään ”riittävyyden filosofian” periaatteille.

Yksi pikku juttu, mitä myös Naish kirjassaan pohtii, mättää kuitenkin koko hommassa. Miten maailmantalous, joka perustuu kulutuksen aikaansaamaan kasvuun, voitaisiin saada taas nousuun ilman, että meidän tarvitsisi överikuluttaa kokoajan lisää? Hei kaikki viisaat taloustieteilijät, voisitteko keksiä uuden, paremman ja kestävää kehitystä tukevan talousjärjestelmän?!

Pyörylöitä pöytään

Lähistölläni palvelevien pikkukauppojen leipätarjonta kyllästyttää pahemman kerran, joten pyöräytin vaihteeksi tusinan sämpylöitä. En tietenkään tyytynyt mihin tahansa sämpylöihin, vaan lisäsin perustaikinaan sekä porkkanaraastetta että raejuustoa. Erihyviä tuli, rapsakka pinta ja pehmeä sisus!

Minkälaisen jekun sitä seuraaviin leipiin keksisi, olisivatkohan pihlajanmarjasämpylät liian extremeä?

Nappeja rintaan

Lomalainen on yleensä päivistä sekaisin, mutta sunnuntait tuppaavat tuntumaan aina samanlaisilta. Vaikka pyhinä tekee lähes samoja asioita kuin arkena, sunnuntai tuntuu aina sunnuntailta. Olo on laiskanpulskea: aamu-unisuus jatkuu pitkälle päivään ja kotona hääräily on ainoa asia, mikä oikeasti innostaa. Sunnuntai on mielentila, jossa levollisuus ja huolettomuus on voitolla (, paitsi silloin jos on juhlinut edellisiltana vahingossa tunnin liikaa).

Laiskasta olosta huolimatta, näpertelin tänään itselleni rintakorun mustia syysvaatteita piristämään. Mummulasta hamstraamani napit saivat vihdoin uuden elämän. Ompelin ne kankaanriekaleelle rykelmään, kiinnitin kankaan taakse hakasen ja liimasin sinne vielä pahvin tukeman koko systeemiä. Tässä veikeä lopputulos:

Blondi meni metsään

Sadonkorjuuaika käy kuumana, joten nyt on aika kunnostautua metsäläisenä ja kerätä luonnolliset vitamiinit talteen. Minulla ei ole ollut viimekesinä aikaa hyödyntää jokamiehen oikeuksia, mutta tänä kesänä olen aktivoitunut varsinkin poimimisessa todenteolla. Viihdyin taannoin mustikassa niin hyvin, että päätin viime viikolla lähteä myös sienimetsälle mättäitä halimaan.

Ilman ystäviäni sienireissun saldo olisi todennäköisesti jäänyt muutamaan suureen myrkkysieneen, vaikka kuinka yritin kuvallisen sienioppaan avulla tunnistaa metsän lakkipäitä. Eihän siitä mitään tullut, minulla oli aluksi jopa vahva usko siitä, että suppilovahvero tarkoittaa samaa kuin kantarelli. Heh, kuuluukohan sienienkin tunnistaminen yleissivistykseen?!

Onneksi Vilmalla oli sellainen sienivainu, ettei meidän tarvinnut lähteä tyhjin käsin kotiin. Hän kuskasi meidät Orivedelle Iso-Vuorijärven retkeilyreitille, jonka varrelta löytyi kuin löytyikin mukavasti kantarelleja (eli keltavahveroita!!!). Reitti oli kaiken kaikkiaan aika haastava, mutta kalliot sekä järvenpoukamat toivat mukavaa vaihtelua metsässä rämpimiseen. Hiljaisuus, peilityyni järvi ja makkaranpaistohetki laavulla kruunasivat antoisan sienestysreissun.

Keksimme reitin varrella myös loitsun, jota laulamalla uskoimme kantarellien osuvan tiellemme. Hihi.

Kantarellit hoi,

me tulimme sanomaan moi!

Tulkaa kohti koppaa

niin pääsette meidän soppaan,

ja lopulta meidän kroppaan.

Ehkä tämän loitsun hoilailu oli merkki siitä, että meidän oli illan tullen parempi palata sivistyksen pariin kaupunkiin. Helposti tarttuvasta metsähöperyydestä huolimatta, sienilajeihin tutustuminen ja sadon kerääminen oli mukavaa ajanvietettä. Suosittelen! Ja aijai, miten hyvää soosia näistäkin kantarelleista sai loihdittua!

Tässä vielä tapaamamme metsän pikkuasukki, jolle lässytimme kuorossa kuin pienelle lapselle: " Voooi kun se on pieni ja söpö, awww"

Lehtimyyjän huumoria

Lehtimyyjä teki työtänsä ja soitti minulle. Puhelun jälkeen olin hieman hämmentynyt hänen myyntipuheistansa, eikö tyrkytyksellä ole enää mitään rajaa?

Vastattuani tuntemattomaan numeroon leppoisan kuuloinen myyntimies alkoi jutella mukavia langan toisessa päässä. Hän teki minulle tietenkin käsittämättömän hyvän tarjouksen Sport-lehdestä kylkiäisineen. Vastasin tomerasti: kiitos ei, en tällä kertaa tilaa mitään. Mutta tästä se myyjä vasta innostuikin!

Seuraavaksi hän tiedusteli, josko minua kiinnostaisi sitten Cosmopolitan-lehti enemmän. Koska minulla oli aikaa, enkä halunnut olla töykeä, päätin perustella toistamani kiitos ein ja sanoin olevani ylikypsä Cosmon jutuille. Tämän jälkeen hän takertui arvatenkin ylikypsyyteeni ja uteli, mahtaako minulla olla jo jälkikasvua. Vaikka verenpaineeni oli jo jyrkässä ylämäessä, vastasin jälleen ystävällisesti: ei, ei ole. Sitten leukani loksahtivat auki, kun myyjä kommentoi tähän vihjailevalla äänensävyllä: No mutta se on pitkä ja kuuma kesä takana, mistä tietää vaikka kohta olisikin. Hah, en voinut muuta kuin nauraa. Kuvitteliko myyjä tosiaan, että tilaisin Vauva-lehden siltä varalta, että olisin tietämättäni raskaana?!? Ei, kyllä sen oli pakko olla vitsi.

Kun myyjälle kävi selväksi, etten ole saamassa lasta lähiaikoina, hän ehdotti vielä lopuksi, että tilaisin GEO-lehden. Ööh, siis minkä? Vastasin jo selvästi kyllästyneenä, etten todellakaan tilaa siitä huolimatta, että tämä maantiedon (?) erikoislehti tulee myyjän mukaan yli miljooniin koteihin Euroopassa. Lopulta sain hänet vihdoin luovuttamaan ja toivottelemaan hyviä päivänjatkoja. Wohoo! Ymmärrän taas vähän paremmin niitä ihmisiä, jotka lyövät lehtimyyjille luurin korvaan.

Puhelun jälkeen naureskelin, että mitä jos olisinkin vastannut, että mistäs arvasit – pulla on kuuman kesän jäljiltä uunissa. Luultavasti myyjä olisi nokkelana kysäissyt, että laitetaanko tulemaan Vauva-lehti, tai jos isästä ei ole tietoa, niin meillä on tarjolla uutuutena myös Me yh-mamat …?

Päivä järvellä

Toivottavasti kaikki kauniit kesäpäivät eivät ole ohitse tältä vuodelta, niin ehtii vielä ainakin kerran asettua X-asentoon ja bongailla taivaalta hassunmuotoisia pilvenhattaroita. Haaveilin kesän alussa myös päivästä järvellä ja veneretkestä, mutta esteeksi muodostui paatin puute. Luulin ettei kenelläkään ystävistäni ole venettä, mutta tilanne kuitenkin muuttui, kun eräs ystävistämme pyysi meitä viime viikonloppuna mukaansa Längelmäveden aaltoihin lekottelemaan. Olisin hyppinyt riemusta, jos edellisillan läksiäisjuhla ei olisi tuntunut kehossa, mutta hymyilin silti leveämmin kuin aikoihin.

Veneily, uiminen, evästäminen ja saaressa kekkuloiminen toivat mieleeni ihanat lapsuuden kesät, milloin pääsin aina naapurintyttöjen kanssa temmeltämään järvelle. Se oli niin kivaa! Olin vähintään yhtä innoissani sunnuntaina Lokkisaaressa, jonne suuntasimme muutaman hevosvoiman turvin. Toiset tykkäävät huvijahdeista, mutta perinteinen soutujolla istuu kyllä paremmin suomalaiseen järvimaisemaan, joka iski taas suoraan sydämeeni, niin etten olisi tahtonut palata kaupunkiin ollenkaan. Ilma oli puhdasta hengittää, ja elämä tuntui harmoniselta.

Tänään ikuunasta näkyy vaihteeksi suuria sadepisaroita, mutta on helppoa olla tyytyväinen, kun on viettänyt aurinkoiset päivät ulkosalla. Koiranilmaa (ja muuta turhaa, mihin nurina ei auta) voivotteleekin usein vain sellaiset ihmiset, jotka eivät hoksaa olla kiitollisia siitä, mitä kaikkea ovat jo saaneet kokea.

Värikästä karkelointia

Lauantain läksiäisjuhlia varten oli tilattu yksi aurinkoinen kesäilta, herkullisia räiskäleitä, hedelmäinen booli, iloista taustamusiikkia ja kourallinen hullunkurisia tyyppejä maailman eri kolkista. Ja mitä saimme: täydellisen grillailukelin, maan toiseksi parhaita lettusia, kaksi värikästä kesäboolia, rytmejä ja kourallisen hauskanpitoon kyltymättömiä planeettamme (?) asukkeja.

Tykkään tosi paljon teemabileistä, ja niiden suunnittelu on puolet huvista. Tällä kertaa halusin pukeutua intialaiseksi, koska minulla oli valmiiksi jo jonkinlainen visio siitä, millaista kimaltelevaa halusin päälleni. Alun perin minun oli tarkoitus ommella koko asu itse, mutta kun satuin mahtumaan naamarikaupan lasten koon haareminaisasuun, luovuin ompeluideasta. Asun ostaminen tuli itse asiassa paljon halvemmaksi kuin kankaiden hankkiminen. Tuunasin haaremiasuani hieman ja laitoin jalkaani mummulasta löytämäni sisäkengät, ja näin kokonaisuus oli valmis. Tai melkein valmis, iho piti tietenkin maalata.

Luolamiehelleni, läksiäisten pääjehulle, ompelin pikapikaa mekon, ja siitä tulikin ihan huvittavan näköinen kostyymi, vaikka hauskan siitä teki oikeastaan vasta luolamiehen asenne ja ilmeet. Heh, niin alkukantaista. Seuraavat teemakekkerit taitavat olla julkkisvetoiset, niin ainakin lauantaina sovittiin. Kääk, montakohan Tukiasta tulee paikalle?!?

Ihan yössä

Huomenna on luvassa hassunkurinen läksiäisjuhla, missä pitää edustaa haluamaansa kansallisuutta. Tämä viikko onkin vierähtänyt maailman ympäri -teeman ympärillä, mutta nyt asut ovat vihdoin valmiina, enkä malta odottaa huomiseen, sillä tahdon jo hupsuttelemaan kansainvälisen konkkaronkan kanssa!

Eilen täällä Tampereella oli taas lomalaisille virikkeitä, sillä Teatterikesän ja muiden tamperelaistahojen järjestämä poikkitaiteellinen Tapahtumien yö valtasi kaupungin. Suuren kultturipläjäyksen joukosta löytyi paljon myös ilmaista kivaa, mutta ei hätää, jos tapahtumat menivät tänä vuonna sivu suun, sillä ensi vuosi tuo taas uudet metkut mukanaan.

Koska ukkelini on muutaman viikon lomalla, ennen kuin hän ampaisee pallon toiselle puolelle, päätin napata hänet mukaani Tapahtumien yön sykkeeseen. Päivällä katsastimme Pikilinnan sisäpihan Taitajien torin, jossa oli tarjolla kirpputoritavaran lisäksi muun muassa Supermukavan sekä ArelaLizzan tamineita.

Illan tullen poikkesimme teelle hurmaavaan Kahvila Runoon. Siellä on ihanan rauhallinen ja kiireetön tunnelma juuri silloin, kun kesäyö hiipii Ojakadulle, eivätkä autot pörrää enää ympärillä. Kahvila Runo on täynnä kauniita hetkiä, joista voi ottaa kiinni runokirjojen ja taideteosten keskellä. Ah, ja kupposen äärellä tietenkin. Kokeilin tällä kertaa suosikkini chai latten sijasta tryffeliteetä, jonka makea tuoksu (yllätys, yllätys) houkutteli minut hörppimään niin, että poltin kieleni.

Ennen untenmaata kipusimme vielä Kaupin tähtitornille tähystelemään mustan taivaan valopilkkuja. Tästä iltalenkistä tulikin oikein kunnon reeni, sillä emme meinanneet löytää huonosti valaistulta metsätieltä oikeaa risteystä, joka johti tornille. Minua vain nauratti, kun pururatoja pitkin haahuilukaan ei tuottanut tulosta. Loppujen lopuksi palasimme takaisin tielle, jota pitkin olimme tulleet, ja kappas - oikea risteys löytyi. Tähtitornilla joutui sitten pulittamaan muutaman lantin, jotta pääsi näkemään kaukoputkella Jupiterin kuineen, mutta olihan se hauskaa ja vautsivau näky.

Pelihuvituksia

Vähintään kerran kuussa on ängettävä kaverin luo vaikka väkisin, sillä siellä pääsee pelaamaan LittleBigPlanetia. En ole mikään suuri tietokone- tai konsolipelien ystävä, mutta olen tainnut hieman innostua kyseisestä tasohyppelypelistä. Sen parissa saa kulumaan sateisen kesäillan jos toisenkin, sillä mielettömällä mielikuvituksella luodut kentät sekä hassunkuriset hahmot jaksavat viihdyttää aina uudelleen ja uudelleen. Suosittelen visiittiä sellaiseen kotiin, josta tämä pleikkaripeli löytyy.

Viime viikkoina olen pelaillut myös ”pikkaisen” ystäväni suosittelemaa Kukkivaa puutarhaa. Aivan mahtava älypeli, mutta älyni ei ole ainakaan vielä riittänyt yli 200 pisteen rajapyykin, johon päästessäni olen luvannut itselleni lopettaa istuttamisen. Pelikoukku on itse asiassa pahenemassa, sillä poikaystäväni sai eilen huikeat 407 pistettä, enkä tietenkään haluaisi kuulua alle sadan pisteen imbesillien kerhoon. Voi olla, että totuutta on katsottava silmiin, jos en elokuun loppuun mennessä ole saanut edes sitä tavoittelemaani 200:aa pistettä.

Rahapelejä en varsinaisesti suosittele kenellekään, koska useimmiten niissä jää miinukselle (kuten kuvassa yllä). Olemme kuitenkin ottaneet tavaksi pelata kauppareissun yhteydessä aina muutamalla sentillä. Joskus voitamme, useimmiten emme. Sunnuntaina kaupungilla kuljeksiessamme laitoimme elämän risaiseksi ja sujahdimme asematunnelin pelisaliin. Kyllä, kaikkien hurjien pelimummojen ja -pappojen sekaan. Kolikot kilisivät heidän laareissaan, ja se innosti minutkin laittamaan oikein kokonaisen euron peliin, mutta sinnehän se jäi, ahneen väritaulun taakse. Höh! Ehkä pitää harjoitella vielä kotosalla lisää pokerinaamaa, ennen kuin lähtee pelisaleihin ammattilaisten joukkoon pettymään. Pelisalin ulkopuolella olevassa kyltissä virnistelevän naisen hymykin tuntui suorastaan kettuilevalta tämän tappion jälkeen, heh.

Jos elämä on merkityksetöntä, niin miksi siitä pitää tehdä vielä vaikeaa

Toinen kesäkirja luettuna, huh, se oli kivinen taival. Kirjan pitää olla erittäin koukuttava, jotta jaksaisin ahmaista sen kerralla. Kaappini kätköistä löytynyt Milan Kunderan ylistetty klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys ei ollut sellainen. Tämä kirja tarjoaa filosofista pohdintaa elämän ainutkertaisuudesta. Elämä siis koetaan ainutkertaisuuden takia merkityksettömänä, josta syntyy elämisen vaikeus tai jopa sietämättömyys. Vaikka tarina oli kokonaisuudessaan hienosti kirjoitettu, kirjan lohduttomat ihmissuhdekuviot, elämisen tuska ja olemisen murehtiminen tuntuivat turhan raskaalta lukukokemukselta minunlaiselleni peruspositiiviselle ihmistyypille. Kirjan tapahtumat sijoittuivat vielä Neuvostoliiton miehittämän Tšekkoslovakian aikaan, joten poliittiset ristiriidat tuovat edelleen lisää melankoliaa neljän päähenkilön kuohuvaan maailmaan.

Televisiosarjat ja elokuvat ovat selvästi aivopesseet minut läpikotaisin Hollywoodin loppu hyvin, kaikki hyvin ja maailma pelastuu -konventioilla, tai sitten vaan haluan päästä helpolla ja pyyhkiä mahdollisimman paljon ympärilläni tapahtuvista ikävistä asioista maton alle ja lymyillä omassa ruusunpunaisessa maailmassani. Molempi pahempi. Joka tapauksessa tästä syystä Olemisen sietämätön keveys oli lukukokemuksena ennemminkin ahdistava kuin silmiä avaava. Kirjan tarina kuitenkin palautti ajatuksiini todellisuuden ihmisen hauraudesta ja haavoittuvaisuudesta, mutta korkealta en ajattelut tipahtaa, vaikka kirjan alakuloinen tunnelma saikin minut onnellisesti huokailemaan, kuinka kevyttä oma elämäni onkaan tällä hetkellä. Tosin eihän sitä voi koskaan arvata, mitä huomenna tapahtuu.. argh, sietämätöntä keveyttä.

Lomailen, siis olen olemassa

Tämä pitkä kesälomani, jonka kaltaista en ole ainakaan seitsemään vuoteen viettänyt, on ollut suorastaan unelmieni täyttymys. Aika on kulunut tietenkin paljon nopeammin kuin työelämässä, sillä olen saanut puuhastella pelkästään kivoja juttuja. Olen keksinyt helposti tekemistä vapaa-ajalle ja päässyt luultavasti loman ytimeen asti, koska minusta on tullut mestari myös pelkässä olemisessa ilman, että tuntisin laiskottelevani syntisesti. Huolestuttavaa on, että maailmasta löytyy aivan liikaa työrutiineihinsa paatuneita ihmisiä, joille loma tuntuu epämukavalta tyhjiöltä, kun ei ole muka mitään tekemistä. Lomaa kannattaisikin ottaa niin paljon, että siitä oppii nauttimaan – palkasta viis.

Sitten hieman siitä, mitä tällä kertaa suosittelen: Hatanpään Arboretum. Koska minulla on ollut aikaa tutkiskella kotikaupunkiani ja sen ympäristöä suurennuslasilla, olen löytänyt yllättävän läheltä monia viihtyisiä paikkoja, joihin en ole aikaisemmin kiinnittänyt sen suurempaa huomiota. Arboretumin alueen puistoissa on levollinen tunnelma, sinne voi mennä vaikka vain oleilemaan. Tietenkin voi ottaa kirjan ja eväät reppuun, jos pelkkä oleminen ei vielä onnistu. Ja onhan siellä paljon nähtävää: Pyhäjärven maisemia, ruusutarhan väriloistoa, kivikkopuutarha, harvinaisia kasvilajeja jne..

Kun kiertelin puistoissa, unohdin heränneeni väärällä jalalla. Päivä luonnon helmassa on todellista terapiaa ainakin minunlaiselleni kaupunkijuntille. Arvostan nykyään luontoa yhä enemmän ja enemmän, kaupunkiasuminen sekä ilmastonmuutos ovat selvästi saaneet minut kaipaamaan puhtaan luonnon läheisyyttä. Onneksi Tampereella on heti keskustan reunamilla kauniita järvi- ja metsäalueita, joissa Päivi Metsänkeiju (ei enää sokerihiiri, hihii) voi kepein mielin liihotella.